Mika Walkamo luettelee tällä palstalla (Hämeen Sanomat 14.1.) Hämeenlinnan taannoisia hankkeita ikään kuin siunauksellisina kaupungin kasvua ja taloudellisia mahdollisuuksia parantavina toimina. Katsotaanpa paria asiaa lähemmin.

Verkatehdas on tarvinnut toimiakseen veronmaksajilta miljoonia euroja. Kuluvallekin vuodelle on budjetoitu suoraa tukea 750 000 euroa, epäsuorista tuista ei ole tietoa. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö Verkatehtaalla samoin kuin vaikkapa liikuntatiloilla olisi paikkansa kaupungin kulttuuritarjonnassa ja monissa sydämissäkin, mutta Walkamon ajatus, että näin olisi lisätty kaupungin mahdollisuuksia tuottaa peruspalveluja, ei saa tukea laskukoneesta. Kulut ovat kuluja, eivät tuloja.

Sen sijaan, että Goodman olisi kasvattanut keskustan kaupallista pöhinää, se on ainoastaan siirtänyt liikkeet vanhasta keskustasta muualle ja näin käynnistettiin sen hiljeneminen. Ratkaisuksi esitettiin parkkiluolaa, joka olisi tuonut kymmenien miljoonien eurojen kustannukset, ellei 90 prosenttia kaupungin asukkaista olisi sitä lopulta onnistunut torppaamaan.

Walkamo luonnehtii Hämeensaarta hyödyntämättömäksi alueeksi. Mutta sen sijaan, että alue rakennettaisiin tukkoon, ydinkeskustan vieressä sillä olisi erinomainen mahdollisuus toimia kaupunkilaisten yhteisessä virkistyskäytössä. Areena-hankkeen myyntimiehet kernaasti rinnastavat Hämeenlinnan edellytykset vaikkapa Pariisin vastaaviin. Tässä samassa hengessä Hämeensaari voisi mieluummin olla aivan kuin New Yorkin kuuluisa Central Park.

Kehitys on sana, jonka pudottaminen huulilta tai päätelaitteen näppäimistöltä on helppoa, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Onko kehitys väistämättä kasvua? Eikö se voisi olla myös sisäistä edistymistä, laadun kohenemista? Kehitys pitäisi ymmärtää määritellä. Se ei voi tarkoittaa kaikkea sellaista toimintaa, joka tuottaa välittömiä investointikuluja, perässä seuraavia rahoitusmenoja ja hamaan tulevaisuuteen rasittavia käyttömenoja.

Kokoomuksen piiristä yleisemminkin esitetään kausaliteetiltaan kestämättömällä tavalla, että asuntorakentaminen lisäisi kaupungin asukasmäärää. Eiköhän motiivi muuttaa jonnekin ole syvemmällä kuin tyhjissä asunnoissa. Walkamon haaveilemia miljonäärejä tuskin ryntää parijonossa Hämeenlinnaan vain siksi, jos rakennamme pilvenpiirtäjän rannalle. Jos näin olisi, miksi yksin Keinusaaressa ja Sairionrannassa odottaa edelleen yli kuusikymmentä uudisasuntoa ostajaansa? Myös rakentamispäätöksiä on peruttu.

Hämeenlinna on ponnistellut hallussaan olevin keinoin asukasmäärän lisäämiseksi. Tosiasiallisesti väkiluku on laskenut elinvoimainvestoinneiksi luonnehdituista hankkeista huolimatta vuodesta 2015 (68011) lähtien vuoteen 2019 (67662). Niinpä aihe iloon onkin otettu kinnittämällä huomio muuttotaseeseen, jossa parina viime vuonna on nähty lähinnä maahanmuuton tuomaa kasvua. Sen varaan luksusalueita tuskin kannattaa suunnitella.

Kirjoituksessaan Walkamo peräänkuuluttaa vaihtoehtoja investoinneille, jotka Hämeenlinnan ja monen muun kunnan tapaan edellyttäisivät lisävelkaantumista ja veronkiristyksiä. Vastaus on helppo. Kaupungin kulut pitää karsia tulojen tasolle.

Taloudellisen kasvun edellytykset riippuvat uusien työpaikkojen syntymisestä ja vanhojen säilymisestä. Walkamolta ei siihen löytynyt vastauksia. Yrittäjänä hän voisi näyttää esimerkkiä ja synnyttää liiketoimintaa, joka työllistäisi uusia asukkaita kaipaamatta merkittävää kaupungin jokavuotista tukea.